Atacaman aavikolla

Olemme nousseet Chilea pohjoiseen, San Pedro De Atacamaan, pieneen gringokeitaaseen keskelle autiomaata. Suoraan hostellin oven edesta aukeaa maailman kuivin aavikko ja vuoret. Tata kirjoittaessa aurinko laskee ja ikkunasta nakyva punaiseksi varjaantyva maisema ei tunnu olevan talta planeetalta. Voisi napata kuvan, ellei bussimatkalla tanne Sannan kameraa olisi pollitty muiden arvotavaroiden joukossa. Sannan reppu katosi viimeisella pysahdyksella ennen San Pedroa. Mukana muunmuassa passi. Soitimme suurlahetystoon ja huomenna lahdemme takaisin Santiagoon hommaamaan sielta uutta valiaikaista passia jolla hoitaa reissu kunnialla loppuun asti. Pan-american highway valilla Santiago-pohjoinen Chile alkaa olla aika nahty. Onneksi Sannalla on hyva vakuutus jonka pitaisi korvata myos varkauden aiheuttamat ylimaaraiset matkakulut.

Viimeksi paivittelimme Valparaisosta. Valparaiso oli muuten kaunis, kukkuloille rakennettu satamakaupunki varikkaine taloineen ja korkealle kiemurtelevine kujineen, mutta lakon takia jatehuolto ei toiminut. Kaikkialla oli siis todella paskaista, tuulen mukana silmat ja suut olivat taynna roskaa. Tuulen lisaksi kulkuelaimet levittelivat kadun varteen jatettyja roskapusseja. Nice. Valparaisossa vietimme kaksi yota ja jatkoimme matkaa La Serenaan.

La Serenasta teimme retken laheiselle Humboldtin pingviinien suojelualueelle. Kovassa merenkaynnissa jurnutimme pienella moottoriveneella kiertamaan saarta jota asuttivat uhanalaiset Humboldtin pingviinit ja merileijonat (+ pelikaaneja ja jotain turhia lintuja :D). Voisimme jopa laittaa kuvan TOISIAAN PUSSAAVISTA MERILEIJONISTA(!!!) ellei samaa kuvaa talla hetkella ihailisi joku kelmi-Pedro meidan sijastamme. Saarella tunsimme olevamme luontodokumentissa, ainoastaan avaraluonto-aijan aani puuttui, tilalla espanjankielinen dubbaus.

Ainiin, Sanna saa odottaa pusuja kunnes ostaa itselleen uuden hammasharjan varastetun tilalle!