Hyvaa joulua!
Death roadilta selviamisen jalkeen jarjestimme itsellemme vahan erilaista ohjelmaa ja lekottelimme kolme paivaa paratiisimaisissa oloissa keskella subtropiikkia. Paivaohjelmana apinoiden kanssa leikkimista ja uima-altaalla levyttamista. Iltaisin biljardia seka bolivialaisia juomapeleja ja kaiken kruunasi pienen yhteison intiimi tunnelma. Mistaan paikasta luopuminen ei ole ollut niin vaikeaa kuin tanaan aamulla pakatessamme kamojamme La Paziin paluuta varten.
La Senda Verde sijaitsee noin 3 tunnin ajomatkan paassa La Pazista, Coroicon kaupungin vieressa. Bolivialainen pariskunta, Vicky ja Marcelo, perustivat paikan kuusi vuotta sitten ja sen kantavana ajatuksena on tarjota kaltoin kohdelluille elaimille toinen mahdollisuus parempaan elamaan. Lemmikkeina alunperinkin kasvatetut elaimet eivat luonnossa selviaisi mutta kuten Marcelo asian ilmaisi, La Senda Verden on tarkoitus olla se toiseksi paras vaihtoehto. Elaimet saavat niille tarkean yhteison, huolenpitoa ja tilaa temmeltaa.
Homma pyorii vapaaehtoispohjalta. Elainten hoitaminen, siivoaminen, erilaiset rakennusprojektit ja yleiset arkiaskareet hoidetaan viikoista kuukausien pituisiin pesteihin sitoutuneiden vapaaehtoistyontekijoiden toimesta. Keittiossa tyoskentelee pari paikallista vakituisesti palkattua tyontekijaa. Alueella on myos muutama mokki vierailijoita varten ja turistit ja lahjoitukset tuovat tuloja kuluja kattamaan. Projekti pyorii omistajien mukaan todella hyvin. Ainoina ongelmina ovat olleet lahimetsaa tieltaan polttavat kokaviljelijat (vaarana palon leviaminen elainten alueelle) seka alueen lapi kulkevaa jokea rajaytystoillaan tuhoavat kullankaivajat. Ekoturismin arvon ymmartava hallitus on kuitenkin ilmeisesti saamassa molemmat ilmiot kuriin.
Alueelta loytyy parikymmenta apinaa (4 eri lajia), erilaisia lintuja helmikanoista papukaijoihin, karhu, kaimaani, boa, koati (pesukarhulle sukua, tunnetaan myos nenakarhuna) seka kissoja ja koiria. Elainten rankka historia nakyy seka fyysisina etta psyykkisina vammoina. Esimerkiksi yksisilmainen Capuchin-apina Milka oli menettanyt silmansa edellisen naisomistajan kouluttaessa tata kepilla. Seurauksena Milka vihaa kaikkia naisia. Kun naisvapaaehtoinen oli tullut ruokkimaan Milkaa, tama oli alkanut kasailemaan pikkukivia. Muut vapaaehtoiset olivat ihmetelleet mita apina oikein duunailee. Se selvisi seuraavana paivana kun sama apinoita ruokkimaan tullut nainen sai kivisateen niskaansa. Suurin osa apinoista on otettu pienina ja sopoina lemmikeiksi, mutta jatetty heitteille kun ollaan tajuttu kuinka hyva idea sisatiloissa riehuva apina loppupeleissa onkaan.
Jannaa kuinka jo kolmen paivan aikana ehti apinoista erottua omia persoonallisuuksiaan. Toiset ottivat kontaktia samantien, toiset kiersivat kaukaa tai yrittivat naykkia. Yhdella pienista capuchini-apinoista oli fetissi kaikenlaisen karvoituksen hipelointiin ja mun matkaparran hipelointi ja nyplaaminen oli parasta mita se tiesi. Myos olkapaalle kiipeaminen ja sinne nukahtaminen oli hauskaa. Toinen apina tykkasi "apinalingosta" = apina kapertyy kateen kiinni ja katta pyoritetaan hurjaa vauhtia ympari. Kaikilla capuchiniapinoilla oli yhteista taskuvarkausharrastus. Uuden ihmisen nahdessaan pikkuapinat vilistivat ensimmaisena kokeilemaan kaikki taskut lapi, vetoketjut eivat kauaa pidatelleet, digikamerasta sai pitaa kiinni ihan tosissaan. Aina iltapaivisin alueelle saapui Death Road paivan paatteeksi Gravity Assisted Mountain Biking nimisen firman ryhma syomaan ja ottamaan kuvia apinoista. Paljon uusia ihmisia nahdessaan osa apinoista meni aivan sekaisin ja pistivat pystyyn kunnon sekoilushown.
Hamahakkiapinat olivat capuchineja isompia ja rauhallisempia. Ne myos lampenivat hitaammin, mutta ovat varsinaisia syliapinoita sitten kun tottuvat vieraaseen. Kun apinoiden reviirilla, uima-allasalueella sattui toisena tai kolmantena paivana istahtamaan oli pian syli jopa liian taynna innokkaita apinoita, kissoja ja koiria. Sanna adoptoi oranssin kahdeksanviikkoisen molyapinanpoikasen joka paasti saalittavaa vauvaraakynaa kun se erotettiin uudesta oranssista aidistaan.
Yksi hamahakkiapinoista oli sairaalloisen kiinnostunut sisatiloihin paasemisesta. Kun Sanna vaihtoi vaatteita meidan mokissamme nakyi mokin ylaikkunasta apinan karvainen paa. Ilmeisesti piti nakemastaan silla seuraavaksi se laskeutui kuistille ja yritti kaantaa kahvaa, oli lukossa onneksi talla kertaa. Ensimmaisena aamuna kavin vessarakennuksessa ja jatin oven lukitsematta perassani. Kuulin kuinka kahva kaantyi ja kun tulin vessasta paineli kaytavalla muina miehina ohitseni musta hamahakkiapina. Vessapaperirullat, roskikset ja saippuanpalat vaan lenteli kun apina asioi vessassa. Yritin maanitella apinaa ulko-ovelle mutta ei mitaan reaktiota. Siina vaiheessa kun apina avasi pesuainekaapin ja alkoi kiertamaan pullojen korkkeja auki otin pahantekijaa kadesta ja talutin sen ulos kuin uhmaikaisen viisivuotiaan.
Sanna tiivisti asian aika hyvin todetessaan etta apinat ovat vahan kuin pikkulapsia. Valilla osaavat olla yksia perkeleita ja valilla taas niin lutuisia hellantelttuja etta sydan sulaa (nukkuessaan). Mutta kaikenkaikkiaan, on apinat jopa vittumaisuudessaan niin siisteja etta niita voisi katsella kyllastymatta pienen ikuisuuden.
La Senda Verde on todella pieni paikka ja siina piilee osa sen mahtavasta tunnelmasta. Olimme ainoat yovieraat paikassa. Paikkaa ei liiemmin mainosteta, ei sinne kovin isoja turistilaumoja mahtusikaan. Marcelo kertoi taman olevan tietoinen valinta, paikka halutaan pitaa pienena ja idyllisena, ensisijaisesti elaimille, ei turisteille. Suurin osa ihmisista kuulee paikasta puskaradion kautta kuten mekin. Paratiisissa on samaa oman, itseloydetyn ja ainutlaatuisen paikan tunnelmaa kuin legendoissa Thaimaan salatuista rannoista. Emme voineet olla rakastumatta paikan idylliseen tunnelmaan. Alkaa ymmartako vaarin. Dissaamme yleisesti hc-travellerimeininkia ja siita skabailua kuka matkustaa "oikein" ja kuka "vaarin ja kuljemme ylpeina myos niita reitteja joita miljoonat turistit ennen meita ovat kulkeneet
Vapaaehtoistyontekijoita paikalla oli kahdeksan. Viisi englantilaista, kaksi bolivialaista seka yksi ruotsalainen. Ruotsalainen sahkomies Niklas ei ollut loytanyt syksylla toita Tukholmasta niin talla oli menossa Plan B: apinoiden hoitamista Boliviassa. Kuusi viikkoa oli nyt takana eika kyllastymisen merkkeja havaittavissa. Illanviettoon vapaaehtoisten kanssa kuului outo bolivialainen juomapeli: ison shottilasin paalle pingotetaan vessapaperi, keskelle asetetaan 50 centavoksen kolikko, tupakka kiertaa rinkia ja jokainen vuorollaan polttaa paperiin reian. Se kenen vuorolla kolikko putoaa shottilasiin joutuu huitaisemaan naamariin seka shotin etta tuhkat. Yksi brittivapaaehtoisista, Steve, ei tosin peliin voi osallistua. Talla oli nimittain vessapaperifobia, ihan oikeesti, koskee myos nenaliinoja.
La Senda Verdesta ja apinoista voisi kirjoittaa kirjan mutta ehka nyt pitaa malttaa lopetella. Tanaan meilla piti olla lento 16:50 viidakon syovereihin Rurrenabaqueen mutta aamulla kun varmistimme puhelimella, on lento siirretty huomiselle aamulle. Rurrenabaquesta ei nimittain loydy lentokenttaa, pelkka peltolantti jolle koneet laskeutuvat, ja kun sataa se on mutavellina. Toivottavasti huomenna on kuivempaa etta paastaan viettamaan sita hehkutettua viidakkojoulua.
Death roadilta selviamisen jalkeen jarjestimme itsellemme vahan erilaista ohjelmaa ja lekottelimme kolme paivaa paratiisimaisissa oloissa keskella subtropiikkia. Paivaohjelmana apinoiden kanssa leikkimista ja uima-altaalla levyttamista. Iltaisin biljardia seka bolivialaisia juomapeleja ja kaiken kruunasi pienen yhteison intiimi tunnelma. Mistaan paikasta luopuminen ei ole ollut niin vaikeaa kuin tanaan aamulla pakatessamme kamojamme La Paziin paluuta varten.
La Senda Verde sijaitsee noin 3 tunnin ajomatkan paassa La Pazista, Coroicon kaupungin vieressa. Bolivialainen pariskunta, Vicky ja Marcelo, perustivat paikan kuusi vuotta sitten ja sen kantavana ajatuksena on tarjota kaltoin kohdelluille elaimille toinen mahdollisuus parempaan elamaan. Lemmikkeina alunperinkin kasvatetut elaimet eivat luonnossa selviaisi mutta kuten Marcelo asian ilmaisi, La Senda Verden on tarkoitus olla se toiseksi paras vaihtoehto. Elaimet saavat niille tarkean yhteison, huolenpitoa ja tilaa temmeltaa.
Homma pyorii vapaaehtoispohjalta. Elainten hoitaminen, siivoaminen, erilaiset rakennusprojektit ja yleiset arkiaskareet hoidetaan viikoista kuukausien pituisiin pesteihin sitoutuneiden vapaaehtoistyontekijoiden toimesta. Keittiossa tyoskentelee pari paikallista vakituisesti palkattua tyontekijaa. Alueella on myos muutama mokki vierailijoita varten ja turistit ja lahjoitukset tuovat tuloja kuluja kattamaan. Projekti pyorii omistajien mukaan todella hyvin. Ainoina ongelmina ovat olleet lahimetsaa tieltaan polttavat kokaviljelijat (vaarana palon leviaminen elainten alueelle) seka alueen lapi kulkevaa jokea rajaytystoillaan tuhoavat kullankaivajat. Ekoturismin arvon ymmartava hallitus on kuitenkin ilmeisesti saamassa molemmat ilmiot kuriin.
Alueelta loytyy parikymmenta apinaa (4 eri lajia), erilaisia lintuja helmikanoista papukaijoihin, karhu, kaimaani, boa, koati (pesukarhulle sukua, tunnetaan myos nenakarhuna) seka kissoja ja koiria. Elainten rankka historia nakyy seka fyysisina etta psyykkisina vammoina. Esimerkiksi yksisilmainen Capuchin-apina Milka oli menettanyt silmansa edellisen naisomistajan kouluttaessa tata kepilla. Seurauksena Milka vihaa kaikkia naisia. Kun naisvapaaehtoinen oli tullut ruokkimaan Milkaa, tama oli alkanut kasailemaan pikkukivia. Muut vapaaehtoiset olivat ihmetelleet mita apina oikein duunailee. Se selvisi seuraavana paivana kun sama apinoita ruokkimaan tullut nainen sai kivisateen niskaansa. Suurin osa apinoista on otettu pienina ja sopoina lemmikeiksi, mutta jatetty heitteille kun ollaan tajuttu kuinka hyva idea sisatiloissa riehuva apina loppupeleissa onkaan.
Jannaa kuinka jo kolmen paivan aikana ehti apinoista erottua omia persoonallisuuksiaan. Toiset ottivat kontaktia samantien, toiset kiersivat kaukaa tai yrittivat naykkia. Yhdella pienista capuchini-apinoista oli fetissi kaikenlaisen karvoituksen hipelointiin ja mun matkaparran hipelointi ja nyplaaminen oli parasta mita se tiesi. Myos olkapaalle kiipeaminen ja sinne nukahtaminen oli hauskaa. Toinen apina tykkasi "apinalingosta" = apina kapertyy kateen kiinni ja katta pyoritetaan hurjaa vauhtia ympari. Kaikilla capuchiniapinoilla oli yhteista taskuvarkausharrastus. Uuden ihmisen nahdessaan pikkuapinat vilistivat ensimmaisena kokeilemaan kaikki taskut lapi, vetoketjut eivat kauaa pidatelleet, digikamerasta sai pitaa kiinni ihan tosissaan. Aina iltapaivisin alueelle saapui Death Road paivan paatteeksi Gravity Assisted Mountain Biking nimisen firman ryhma syomaan ja ottamaan kuvia apinoista. Paljon uusia ihmisia nahdessaan osa apinoista meni aivan sekaisin ja pistivat pystyyn kunnon sekoilushown.
Hamahakkiapinat olivat capuchineja isompia ja rauhallisempia. Ne myos lampenivat hitaammin, mutta ovat varsinaisia syliapinoita sitten kun tottuvat vieraaseen. Kun apinoiden reviirilla, uima-allasalueella sattui toisena tai kolmantena paivana istahtamaan oli pian syli jopa liian taynna innokkaita apinoita, kissoja ja koiria. Sanna adoptoi oranssin kahdeksanviikkoisen molyapinanpoikasen joka paasti saalittavaa vauvaraakynaa kun se erotettiin uudesta oranssista aidistaan.
Yksi hamahakkiapinoista oli sairaalloisen kiinnostunut sisatiloihin paasemisesta. Kun Sanna vaihtoi vaatteita meidan mokissamme nakyi mokin ylaikkunasta apinan karvainen paa. Ilmeisesti piti nakemastaan silla seuraavaksi se laskeutui kuistille ja yritti kaantaa kahvaa, oli lukossa onneksi talla kertaa. Ensimmaisena aamuna kavin vessarakennuksessa ja jatin oven lukitsematta perassani. Kuulin kuinka kahva kaantyi ja kun tulin vessasta paineli kaytavalla muina miehina ohitseni musta hamahakkiapina. Vessapaperirullat, roskikset ja saippuanpalat vaan lenteli kun apina asioi vessassa. Yritin maanitella apinaa ulko-ovelle mutta ei mitaan reaktiota. Siina vaiheessa kun apina avasi pesuainekaapin ja alkoi kiertamaan pullojen korkkeja auki otin pahantekijaa kadesta ja talutin sen ulos kuin uhmaikaisen viisivuotiaan.
Sanna tiivisti asian aika hyvin todetessaan etta apinat ovat vahan kuin pikkulapsia. Valilla osaavat olla yksia perkeleita ja valilla taas niin lutuisia hellantelttuja etta sydan sulaa (nukkuessaan). Mutta kaikenkaikkiaan, on apinat jopa vittumaisuudessaan niin siisteja etta niita voisi katsella kyllastymatta pienen ikuisuuden.
La Senda Verde on todella pieni paikka ja siina piilee osa sen mahtavasta tunnelmasta. Olimme ainoat yovieraat paikassa. Paikkaa ei liiemmin mainosteta, ei sinne kovin isoja turistilaumoja mahtusikaan. Marcelo kertoi taman olevan tietoinen valinta, paikka halutaan pitaa pienena ja idyllisena, ensisijaisesti elaimille, ei turisteille. Suurin osa ihmisista kuulee paikasta puskaradion kautta kuten mekin. Paratiisissa on samaa oman, itseloydetyn ja ainutlaatuisen paikan tunnelmaa kuin legendoissa Thaimaan salatuista rannoista. Emme voineet olla rakastumatta paikan idylliseen tunnelmaan. Alkaa ymmartako vaarin. Dissaamme yleisesti hc-travellerimeininkia ja siita skabailua kuka matkustaa "oikein" ja kuka "vaarin ja kuljemme ylpeina myos niita reitteja joita miljoonat turistit ennen meita ovat kulkeneet
Vapaaehtoistyontekijoita paikalla oli kahdeksan. Viisi englantilaista, kaksi bolivialaista seka yksi ruotsalainen. Ruotsalainen sahkomies Niklas ei ollut loytanyt syksylla toita Tukholmasta niin talla oli menossa Plan B: apinoiden hoitamista Boliviassa. Kuusi viikkoa oli nyt takana eika kyllastymisen merkkeja havaittavissa. Illanviettoon vapaaehtoisten kanssa kuului outo bolivialainen juomapeli: ison shottilasin paalle pingotetaan vessapaperi, keskelle asetetaan 50 centavoksen kolikko, tupakka kiertaa rinkia ja jokainen vuorollaan polttaa paperiin reian. Se kenen vuorolla kolikko putoaa shottilasiin joutuu huitaisemaan naamariin seka shotin etta tuhkat. Yksi brittivapaaehtoisista, Steve, ei tosin peliin voi osallistua. Talla oli nimittain vessapaperifobia, ihan oikeesti, koskee myos nenaliinoja.
La Senda Verdesta ja apinoista voisi kirjoittaa kirjan mutta ehka nyt pitaa malttaa lopetella. Tanaan meilla piti olla lento 16:50 viidakon syovereihin Rurrenabaqueen mutta aamulla kun varmistimme puhelimella, on lento siirretty huomiselle aamulle. Rurrenabaquesta ei nimittain loydy lentokenttaa, pelkka peltolantti jolle koneet laskeutuvat, ja kun sataa se on mutavellina. Toivottavasti huomenna on kuivempaa etta paastaan viettamaan sita hehkutettua viidakkojoulua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti