Isossa kaupungissa jalleen, isoimmassa sitten Santiagon! Saavuttiin tanaan aamulla Bolivian paakaupunkiin La Paziin, talla kertaa ajateltiin viihtya vahan kauemmin kuin viime viikolla bussia Uyuniin vaihtaessamme.
Eilen kavi aivan alyton munkki josta on nyt heti ensialkuun pakko avautua. Ennen tourille lahtoa toinen meidan kameran muistikorteista hukkui (tippui salataskusta kadulla kavellessamme). Yleensa tasaisin valiajoin poltetaan kuvat CD:lle jemmaan mutta nyt oli kuvat polttamatta aina Arequipasta asti. Kuljettiin meidan Uyunin kavelyreittia hostellille ja takaisin nena maata viistaen ainakin viisi kertaa ennen kuin luovutettiin. Hostellin pitajan avustuksella laadittiin espanjankielinen etsintakuulutus kadonneesta Scandiskin muistikortista. Tulostettiin parikymmenta lappusta joita jaettiin torimyyjille ja teippailtiin nakyville paikoille pitkin kylaa. Ilmoituksessa luvattiin 200 Boliviaanoa loytopalkkioksi ja pyydettiin toimittamaan hostellille. Ajateltiin etta toi n.20 euroa on kuitenkin Etela-Amerikan koyhimmassa valtiossa jo pienen vaivannaon arvoinen summa. Ei elatelty kuitenkaan ihmeempia toiveita kun korttia ei illan aikana tai seuraavana aamuna kuulunut. Oltiin jo melkein unohdettu koko juttu kun lahdettiin retkelle ja palattiin neljan paivan paasta Uyuniin. Kun kavelimme vanhan hostellimme ohi hostellinpitaja vinkkasi meidat luokseen ja kertoi pikkupojista jotka olivat tulleet tarjoamaan kadulta loytamaansa muistikorttia. Asuivat jossain lahella ja hostellin pitaja lahti etsimaan poikia. Paikalle saapui 7-8 vuotias pikkupoika aitinsa ja muistikortin kanssa. Oli vaikea sanoa kumpi osapuoli oli onnesta enemman soikeana, 200 boliviaanoa rikkaampi pikkupoika vai korvaamattomien, menetetyiksi luultujen kuvien omistajat.
Myos jeeppiretki oli menestys! Neljasta paivasta maksoimme 80 euroa per perse, parillakympilla paivassa saimme espanjaa puhuvan kuskin, majoituksen, hyvat safkat, loistavaa seuraa ja ehka hammentavimmat nahtavyydet tahan asti. Ripley tours oli matkan jarjestajana ja voidaan ainakin omien kokemusten pohjalta suositella varauksetta.
Perjantaina Land Cruiser starttasi puoliltapaivin. Kyytiin ahtautuvien kansallisuuksien kirjo oli kuin peruskoululaisen vitsista: suomalainen, ruotsalainen ja norjalainen (+ 2 uusiseelantilaista). Lammittelimme lyhyella pysahdyksella autiomaan laidalla "junien hautausmaalla" pallistelemassa ajan raiskaamia veturinraatoja ennen kuin paasimme itse asiaan, maailman suurimmalle suolatasangolle. Nousimme autosta ja pakkohan sita oli maistaa. Jep. Suolaahan se. Suolalakeudesta heijastuvan auringonvalon takia vuoret nayttivat leijuvan horisontissa ja silmankantamattomiin jatkuva valkeus teki temppuja perspektiiville. Kaytimme varmaan pari tuntia rapsimalla erilaisia perspektiivikikkailukuvia. Harrastuksen ymparille on Uyunin kaupunkiin kasvanut kokonainen leludinosaurusbisneksen haara. Alkuun ihmettelimme miksi jokaikisessa kojussa ja kioskissa kaupataan muovisauruksia, mutta idean nerokkuuden tajuttuamme oli meidankin pakko sellainen hommata. Ollaan me turistit outoja. Kun oltiin saatu kylliksemme kuvista joissa tyonnetaan jattimaista vessapaperirullaa pitkin aavikkoa tai ponnahdetaan Pringles-purkista, jatkettiin suolahotellille. Suolasta oltiin taiteiltu niin poydat, sangyt kuin jopa pieni uima-allaskin. Paiva paatettiin hostelliin Tunupan tulivuoren kupeeseen. Suolatasangolla hostellin edessa oli myos pieni laguuni jolla flamingot kayskentelivat.
Toinen paiva alkoi kohtauksella Indiana Jones elokuvasta. Seurasimme opastamme vuoren rinteilta loytyvaan pieneen pimeaan luolaan taynna sikioasennossa irvistelevia muumioita. Jatkoimme reipasta aamuaerobista trekkaamalla ylospain nakoalapaikalle ihastelemaan Tunupavuorta. Iltapaivalla matka jatkui kummallisuuden kulminoitumaan: keskelta suolatasankoa loytyvalle korallisaarekkeelle taynna korkeimmillaan jopa 13-metrisia ja vanhimmillaan yli tuhatvuotisia jattilaiskaktuksia. Saarella vain kahden paivan reissun valinneet ruotsalaismies ja norjalaistytto jattivat seurueemme ja tilalle tuli kaksi nuorta aussityttoa. Jatimme suolatasangon taaksemme ja jatkoimme meille jo Chilen puolelta tutuksi tulleella Atacaman aavikolla. Yo nukuttiin San Juanin pikkukylassa.
Kolmas paiva vietettiin laguuneja kierrellen. Flamingojen lisaksi bongasimme laamojen villeja sukulaisia, vikunjoja, pitkahantaisia kalliopupuja (no joo, opas ei tosiaan puhunut englantia :D) seka yhden osittain rampautuneen aavikkoketun. Matkan varrella naimme myos outoja kivimuodostelmia (kuuluisin varmaan arbol de piedra, "kivipuu"), lisaa tulivuoria, vihreita kallioita seka hiekkapyorteita. Vaikuttavin naky oli kuitenkin viimeinen laguuni, Lagon colorada, jonka viereen majoituimme yoksi. Punaisena hohtavalla laguunilla iltaa vietti monisataapainen joukko flamingoja.
Viimeisena paivana lahdimme ajamaan jo viidelta aamulla kohti geysireita. Nakymat olivat kuin Danten helvettivisioista kun kayskentelimme valtavien savupatsaiden, kuplivien laavakuoppien ja kiehuvien vesilammikoiden seassa. Siella taalla maassa oli pienia hoyrya pihisevia halkeamia joiden paalle turisteja varoiteltiin astumasta. Olimme pettyneita kun laava ei ollutkaan oranssia vaan ennemminkin mudanharmaata. Mita paskaa!? Geysirien jalkeen killuttiin kuumissa lahteissa jo kolmannen kerran koko reissun aikana. Talla kertaa pulikoimassa oli vaan vahan liikaa porukkaa kerralla. Kaikki Atacaman jeepit olivat paattaneet ajaa lahteille samaan aikaan. Jatkettiin Chilen rajalle, aivan San Pedron viereen. Ajelimme siis keskella niita Salvador Dalin maalausten maisemia joita oltiin yli kuukausi sitten toiselta puolelta rajaa hostellin ikkunasta ihailtu. Uusiseelantilaistytot jatkoivat matkaansa San Pedroon Chilen puolelle ja me palattiin Uyuniin. Viimeisena paivana neliveto-Toyota alkoi jo vahan temppuilemaan mutta pienella kikkailulla ja tyontostarteilla selvittiin aavikolta takaisin ihmisten ilmoille.
Kun oltiin saatu muistikortti onnellisesti takaisin jatkettiin saman tien yobussilla kohti La Pazia. Kyyti ei ollut ihan yhta perseesta kuin viimeksi (ekalla kerralla puusilmakuski kaasutteli taysia jokaikiseen kuoppaan jonka vaan sattui loytamaan), mutta vielakin tuntuma tiehen toi mieleen kultaiset nuoruusvuodet Vekaranjarvella panssarivaunun takaloosterissa.
La Pazissa ollaan aloillamme nyt vahan pidempi tovi. To do listalla on ainakin "Death road", maailman vaarallisin tie (terkkuja aideille!), 2,5 kilometrin alamaki jollaisesta Ilolassa Roskamakea maastopyorallaan sitkuttava pikkupoika osasi vain haaveilla. Sen lisaksi kuulimme Cuzcon Horny Llama baarissa La Sende Verde nimisesta, vapaaehtoisvoimin pyoritettavasta elainten suojelupisteesta joka olisi myos mielenkiintoista kayda tsekkaamassa. Viimeistaan jouluksi matkaa jatketaan pohjoiseen Amazonin viidakkoon, Rurrenbaqueen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti