Viidakossa

Saavuimme Rurrenabaqueen onnistuneesti aaton aattona. Odottelimme lentoa kentalla aamu seitsemasta ja lopulta viidelta kone lahti kohti maaranpaataan. Kone oli hyvin pieni, vain kaksi istuinta vierekkain ja kapea kaytava valissa. Yhteensa koneeseen mahtui siis vain 20 henkea. Laskeuduimme pienelle pellolle keskella kosteutta ja kuumuutta.

Jouluaatto meni totutellessa kuumuuteen ja jatkuvaan hikoiluun. Kiivettiin kylan vieressa sijaitsevalle kukkulalle. Sielta loytyi uima-allas jonka vieressa kollotellessa ja pulikoidessa kuumuus oli jo vahan siedettavampaa. Hyttysmyrkkya ostettiin pari purkkia ensitoiksemme. Joulupukki loysi tiensa myos Rurrenabaqueen ja me molemmat saimme lahjat ja lajan karkkia ja limua, joilla juhlistettiin joulua hostellissa, tuulettimen alla. Vahan oli siis erilainen joulu kuin kotona :D

25. paiva lahdimme kahden yon ja kolmen paivan pampas retkelle. Retkelle lahti mukaan hollantilaiset tytto ja poika, jotka olivat kavereita. Matka alkoi kolmen tunnin jeeppiajelulla ja sen jalkeen siirryimme kolmeksi tunniksi veneeseen, jolla siirryimme majapaikkaamme joen varrelle. Matkalla katselimme elamaa joen varrella; kilpikonnia, alligaattoreita, krokotiileja, kaimaaneja, jokisikoja, apinoita, paratiisilintuja (ym. lintuja) ja jokidelfiineja (pink dolphins)! Ensimmaisena iltana katsoimme auringonlaskua joen rannassa sunset-baarissa oluen aarella. Oli hieman pilvista, mutta hienon nakoista. Pimean tulon jalkeen ohjelmassa oli pieni yollinen ajelu joella. Pimeassa taskulampuilla pystyi bongaamaan alligaattoreiden silmia, jotka loistavat pimeassa kirkkaina kun pienet lamput kun niihin osuu valo. Ja mika maara niita nakyikaan!

Toisen paivan ohjelmana oli aamulla anakondan etsinta. Suuntasimme kostealle pellolle, joka on kuulemma anakondien aluetta. Oppaamme kertoi monien ryhmien etsivan tunteja turhaan, mutta olimme onnekkaita ja loysimme yhden jo tunnin sisaan. Se oli noin kaksimetrinen (anakondat voivat kasvaa ainakin 8 metrisiksi). Anakondan loydyttya ja taytettyamme mahamme maukkaalla lounaalla (ruoat olivat mahtavat koko reissun!) oli ohjelmassa uintia delfiinien kanssa. Ajelimme siis paikkaan jossa delfiinit viihtyvat ja pulahdimme veteen. Krokotiilien tayttamilla vesilla ainoastaan delfiinien vieressa on turvallista uida, ne nimittain tonivat krokotiilit ja alligaattorit pois reviiriltaan. Oli mahtava fiilis uiskennella joessa kun naki metrin paassa nousevan delfiinin selan. Koskemaan ei valitettavasti paasty, mutta oli kylla hieno kokemus. Toisen paivan lopuksi katsoimme taas auringonlaskua eri paikassa kun edellisena iltana ja talla kertaa taivas oli kirkkaampi ja maisemat olivat upeat. Yolla naimme valtavan maaran lepakoita syomassa joesta otokoita. Sammakoita nakyi myos paljon. Nukkuminen oli valilla hieman vaikeaa bambumajoissa, koska aanieristys ei ollut mahtava. Toisena aamuna molyapinat herattivat kaikki aamuyosta.

Viimeisena paivana kalastimme piraijoita aamupaivalla ennen paluumatkaa Rurrenbaqueen. Opas nappasi viisi kalaa, joista yksi oli aika vonkale. Mina (Sanna) nappasin kaksi surkeaa sinttia ja Matti yhden sintin. Eli kalasaalis ei ollut mahtava, mutta parempi kuin ei mitaan, ja hollantilaiset eivat saaneet yhtaan. Oppaan nappaama isompi vonkale pistettiin pannuun ja syotiin. Maukasta oli. Sitten olikin aika palata Rurreen.

Varasimme heti seuraavalle paivalle lahdon jungle eli viidakko retkelle yhdeksi yoksi ja kahdeksi paivaksi. Reissulla oli mukana sama hollantilais tytto ja englantilainen kaveri James. Matkasimme kolmisen tuntia isoa jokea, Beni-jokea, pitkin kohti syvempaa viidakkoa. Menomatkalla moottorin kanssa tuli ongelmia ja jouduimme pysahtymaan puoleksi tunniksi huoltamaan konetta. Opas vei meidat talla valin saamaan esimakua viidakosta. Heti ensimmaisen minuutin sisaan James parkaisi kun muurahainen puri hanta kateen. "Fireants" tokaisi oppaamme ja sanoi, ettei puihin kannata koskea kun niissa on niin paljon tulimuurahaisia. Palasimme veneelle pienen kavelyn jalkeen ja matka jatkui kohti majoituspaikkaa.

Bambumajamme olivat keskella viidakkoa, Madidi national parkissa. Ei sahkoa, ei juoksevaa vetta ja uskomattoman kostea ja hikinen ilma koko ajan. Kaikki olivat kaksi paivaa hiesta markana kuin suoraan suihkusta tulleina. Taytyy myontaa, etta otokat vahan ahdistivat kun mietti mita kaikkea viidakko on taynna. Ensimmaisena paivana lahdimme parin tunnin kavelylle viidakkoon. Puut olivat korkeita ja metsa tiheaa ja epailen vahvasti, etta ilman opasta emme olisi loytaneet takaisin majoituksille ehka koskaan. Aina jos alahti hieman niin opas kaantyi paniikkisena taaksepain katsomaan "Que pasa?!" (mita tapahtui) ja useimmiten vastaus oli tulimuurahainen puri. Sitten opas varmisti, etta purija oli siis pieni muurahainen ei iso? ja jos vastaus oli pieni ei hataa. Han kertoi, etta isot mustat muurahaiset, joita oli joka puolella, ovat hyvin myrkyllisia ja voivat aiheuttaa aivokuumetta. Sita valilla vahan saikahti kun joku puri eika nahnyt mika se oli :D

Metsa oli taynna isoja villisikalaumoja. Opas kuuli siat jo kaukaa ja lahdimme seuramaan sikoja nahdaksemme ne. Seurasimme aania ja jalkia ja loysimme siat. Niita oli valtavasti. Opas kertoi yhdessa laumassa olevan jopa 100-200 yksiloa. Siat pitivat pelottavaa aanta ja niita oli todella paljon. Sitten oppaamme yhtakkia alkoi pitamaan outoa aanta ja siat hyokkasivat kimppuumme uskomattomalla vauhdilla isot hampaat sojossa. Sitten opas kaski meidan juosta. Siina vahan jannitti kun yksi valtava sika oli jo parin metrin paassa meista ennen kuin opas alkoi riehua machetan eli viidakkoveitsen kanssa niin, etta siat vaihtoivat kurssia. Opas, etta hanen paastamansa aani oli jaguaarin aani. Kuullessaan jaguaarin siat hyokkaavat. Ne ovat hyvin agressiivisia ja vaarallisia ja yolla viela agressiivisempia. Han kertoi myos heidan joutuneen todella juosta karkuun eraan ryhman kanssa kun siat eivat peraantyneet. Se oli aika janna hetki viidakossa.

Yolla teimme oisen viidakkoretken. Oli mahtavaa kuunnella pimeydessa kaikkia satoja sademetsan aania. Naimme myos valtavia heinasirkkoja ja muita otokoita. Lehdenleikkaajamuurahaiset olivat hauska naky kun ne muodostivat isoja teita kuljettaen selassaan isoja vihreita lehdenpaloja. Ne tosin nakyivat paivalla paremmin :) James pelkasi yoperhosia ja sai hauskoja satkyja kun sellainen lensi kohti.

Toisena paivana teimme sellaisen neljan viiden tunnin viidakko trekin. Yritettiin kalastaakin pienesta joesta mutta talla kertaa ei saatu edes sen vertaa kalasaalista kuin pampaksella. Opas naytti vaikka kuinka monia kasveja, joita voi kayttaa kaikenlaiseen. Yksi auttaa munuaissairauksiin toinen toimii juotuna hyttysmyrkkyna. Eli luonnossa riittaa parannusvoimaa. Naimme myos puita joiden mahla on kuin happoa ja toimii myrkkyna. Kaikenlaista. Opas kertoi liaanieja loytyvan viitta erilaista ja kahden niista olevan loistava veden lahde. Han katkaisi liaanin ja saimme kaikki juoda siita. Vetta tuli yhdesta patkasta vaikka kuinka paljon ja maistui todella raikkaalta.

Matkalla takaisin Rurreen pysahdyttiin uimaan vesiputoukseen jolle kiipeaminen oli vahan mutkikasta, mutta oli sen arvoista. Muuten selvittiin ilman suurempia otokkaongelmia mutta pirun hietasaasket (sandflies) soi taas sannan jalat ihanille paiseille. Sama moottorivika tuli matkalla takaisin ja matka vahan venahti. Mutta paastiin lopulta perille ja Rurrenabaquesta otettiin seuraavana paivana 20 tunnin bussi takaisin La Paziin. Nyt ollaan taalla ja suunnitelmissa uuden vuoden vietto (ainakin) hollantilaisessa seurassa ja taytyy ehka pari oluttakin ottaa :)

La Senda Verde - Apinaparatiisi

Hyvaa joulua!

Death roadilta selviamisen jalkeen jarjestimme itsellemme vahan erilaista ohjelmaa ja lekottelimme kolme paivaa paratiisimaisissa oloissa keskella subtropiikkia. Paivaohjelmana apinoiden kanssa leikkimista ja uima-altaalla levyttamista. Iltaisin biljardia seka bolivialaisia juomapeleja ja kaiken kruunasi pienen yhteison intiimi tunnelma. Mistaan paikasta luopuminen ei ole ollut niin vaikeaa kuin tanaan aamulla pakatessamme kamojamme La Paziin paluuta varten.

La Senda Verde sijaitsee noin 3 tunnin ajomatkan paassa La Pazista, Coroicon kaupungin vieressa. Bolivialainen pariskunta, Vicky ja Marcelo, perustivat paikan kuusi vuotta sitten ja sen kantavana ajatuksena on tarjota kaltoin kohdelluille elaimille toinen mahdollisuus parempaan elamaan. Lemmikkeina alunperinkin kasvatetut elaimet eivat luonnossa selviaisi mutta kuten Marcelo asian ilmaisi, La Senda Verden on tarkoitus olla se toiseksi paras vaihtoehto. Elaimet saavat niille tarkean yhteison, huolenpitoa ja tilaa temmeltaa.

Homma pyorii vapaaehtoispohjalta. Elainten hoitaminen, siivoaminen, erilaiset rakennusprojektit ja yleiset arkiaskareet hoidetaan viikoista kuukausien pituisiin pesteihin sitoutuneiden vapaaehtoistyontekijoiden toimesta. Keittiossa tyoskentelee pari paikallista vakituisesti palkattua tyontekijaa. Alueella on myos muutama mokki vierailijoita varten ja turistit ja lahjoitukset tuovat tuloja kuluja kattamaan. Projekti pyorii omistajien mukaan todella hyvin. Ainoina ongelmina ovat olleet lahimetsaa tieltaan polttavat kokaviljelijat (vaarana palon leviaminen elainten alueelle) seka alueen lapi kulkevaa jokea rajaytystoillaan tuhoavat kullankaivajat. Ekoturismin arvon ymmartava hallitus on kuitenkin ilmeisesti saamassa molemmat ilmiot kuriin.

Alueelta loytyy parikymmenta apinaa (4 eri lajia), erilaisia lintuja helmikanoista papukaijoihin, karhu, kaimaani, boa, koati (pesukarhulle sukua, tunnetaan myos nenakarhuna) seka kissoja ja koiria. Elainten rankka historia nakyy seka fyysisina etta psyykkisina vammoina. Esimerkiksi yksisilmainen Capuchin-apina Milka oli menettanyt silmansa edellisen naisomistajan kouluttaessa tata kepilla. Seurauksena Milka vihaa kaikkia naisia. Kun naisvapaaehtoinen oli tullut ruokkimaan Milkaa, tama oli alkanut kasailemaan pikkukivia. Muut vapaaehtoiset olivat ihmetelleet mita apina oikein duunailee. Se selvisi seuraavana paivana kun sama apinoita ruokkimaan tullut nainen sai kivisateen niskaansa. Suurin osa apinoista on otettu pienina ja sopoina lemmikeiksi, mutta jatetty heitteille kun ollaan tajuttu kuinka hyva idea sisatiloissa riehuva apina loppupeleissa onkaan.

Jannaa kuinka jo kolmen paivan aikana ehti apinoista erottua omia persoonallisuuksiaan. Toiset ottivat kontaktia samantien, toiset kiersivat kaukaa tai yrittivat naykkia. Yhdella pienista capuchini-apinoista oli fetissi kaikenlaisen karvoituksen hipelointiin ja mun matkaparran hipelointi ja nyplaaminen oli parasta mita se tiesi. Myos olkapaalle kiipeaminen ja sinne nukahtaminen oli hauskaa. Toinen apina tykkasi "apinalingosta" = apina kapertyy kateen kiinni ja katta pyoritetaan hurjaa vauhtia ympari. Kaikilla capuchiniapinoilla oli yhteista taskuvarkausharrastus. Uuden ihmisen nahdessaan pikkuapinat vilistivat ensimmaisena kokeilemaan kaikki taskut lapi, vetoketjut eivat kauaa pidatelleet, digikamerasta sai pitaa kiinni ihan tosissaan. Aina iltapaivisin alueelle saapui Death Road paivan paatteeksi Gravity Assisted Mountain Biking nimisen firman ryhma syomaan ja ottamaan kuvia apinoista. Paljon uusia ihmisia nahdessaan osa apinoista meni aivan sekaisin ja pistivat pystyyn kunnon sekoilushown.

Hamahakkiapinat olivat capuchineja isompia ja rauhallisempia. Ne myos lampenivat hitaammin, mutta ovat varsinaisia syliapinoita sitten kun tottuvat vieraaseen. Kun apinoiden reviirilla, uima-allasalueella sattui toisena tai kolmantena paivana istahtamaan oli pian syli jopa liian taynna innokkaita apinoita, kissoja ja koiria. Sanna adoptoi oranssin kahdeksanviikkoisen molyapinanpoikasen joka paasti saalittavaa vauvaraakynaa kun se erotettiin uudesta oranssista aidistaan.

Yksi hamahakkiapinoista oli sairaalloisen kiinnostunut sisatiloihin paasemisesta. Kun Sanna vaihtoi vaatteita meidan mokissamme nakyi mokin ylaikkunasta apinan karvainen paa. Ilmeisesti piti nakemastaan silla seuraavaksi se laskeutui kuistille ja yritti kaantaa kahvaa, oli lukossa onneksi talla kertaa. Ensimmaisena aamuna kavin vessarakennuksessa ja jatin oven lukitsematta perassani. Kuulin kuinka kahva kaantyi ja kun tulin vessasta paineli kaytavalla muina miehina ohitseni musta hamahakkiapina. Vessapaperirullat, roskikset ja saippuanpalat vaan lenteli kun apina asioi vessassa. Yritin maanitella apinaa ulko-ovelle mutta ei mitaan reaktiota. Siina vaiheessa kun apina avasi pesuainekaapin ja alkoi kiertamaan pullojen korkkeja auki otin pahantekijaa kadesta ja talutin sen ulos kuin uhmaikaisen viisivuotiaan.

Sanna tiivisti asian aika hyvin todetessaan etta apinat ovat vahan kuin pikkulapsia. Valilla osaavat olla yksia perkeleita ja valilla taas niin lutuisia hellantelttuja etta sydan sulaa (nukkuessaan). Mutta kaikenkaikkiaan, on apinat jopa vittumaisuudessaan niin siisteja etta niita voisi katsella kyllastymatta pienen ikuisuuden.

La Senda Verde on todella pieni paikka ja siina piilee osa sen mahtavasta tunnelmasta. Olimme ainoat yovieraat paikassa. Paikkaa ei liiemmin mainosteta, ei sinne kovin isoja turistilaumoja mahtusikaan. Marcelo kertoi taman olevan tietoinen valinta, paikka halutaan pitaa pienena ja idyllisena, ensisijaisesti elaimille, ei turisteille. Suurin osa ihmisista kuulee paikasta puskaradion kautta kuten mekin. Paratiisissa on samaa oman, itseloydetyn ja ainutlaatuisen paikan tunnelmaa kuin legendoissa Thaimaan salatuista rannoista. Emme voineet olla rakastumatta paikan idylliseen tunnelmaan. Alkaa ymmartako vaarin. Dissaamme yleisesti hc-travellerimeininkia ja siita skabailua kuka matkustaa "oikein" ja kuka "vaarin ja kuljemme ylpeina myos niita reitteja joita miljoonat turistit ennen meita ovat kulkeneet

Vapaaehtoistyontekijoita paikalla oli kahdeksan. Viisi englantilaista, kaksi bolivialaista seka yksi ruotsalainen. Ruotsalainen sahkomies Niklas ei ollut loytanyt syksylla toita Tukholmasta niin talla oli menossa Plan B: apinoiden hoitamista Boliviassa. Kuusi viikkoa oli nyt takana eika kyllastymisen merkkeja havaittavissa. Illanviettoon vapaaehtoisten kanssa kuului outo bolivialainen juomapeli: ison shottilasin paalle pingotetaan vessapaperi, keskelle asetetaan 50 centavoksen kolikko, tupakka kiertaa rinkia ja jokainen vuorollaan polttaa paperiin reian. Se kenen vuorolla kolikko putoaa shottilasiin joutuu huitaisemaan naamariin seka shotin etta tuhkat. Yksi brittivapaaehtoisista, Steve, ei tosin peliin voi osallistua. Talla oli nimittain vessapaperifobia, ihan oikeesti, koskee myos nenaliinoja.

La Senda Verdesta ja apinoista voisi kirjoittaa kirjan mutta ehka nyt pitaa malttaa lopetella. Tanaan meilla piti olla lento 16:50 viidakon syovereihin Rurrenabaqueen mutta aamulla kun varmistimme puhelimella, on lento siirretty huomiselle aamulle. Rurrenabaquesta ei nimittain loydy lentokenttaa, pelkka peltolantti jolle koneet laskeutuvat, ja kun sataa se on mutavellina. Toivottavasti huomenna on kuivempaa etta paastaan viettamaan sita hehkutettua viidakkojoulua.

http://www.sendaverde.com/

La Paz

La Paz on kaupunki joka kuhisee elamaa, valilla vahan liikaakin! Iltaisin kaupunki tuntuu yhdelta suurelta markkina-alueelta. Liikenne on kaaottista, tiella kulkee ihmisia, lintuja ja koiria autojen seassa miten sattuu ja torvet soi. Tasta kuvauksesta huolimatta olemme ihastuneet La Paziin. Tunnelma on rento, eika ollenkaan uhkaava edes auringon laskun jalkeen. Sanna on shopaillut taalla urakalla. Brasilian puolella hinnat taas nousee niin taytyy ottaa ilo irti nyt.

Eilen paasimme vihdoin kokemaan kauan odotetun ja pelatyn Death Roadin, maailman vaarallisimmaksi tieksi rankatun tien. Tie alkaa 4700 metrin korkeudesta, mihin pyorailijat kuljetetaan autolla. Koko matkan aikana laskeudutaan 3500 metria, jonka aikana nakyy uskomaton ilmaston muutos vuoriston viimasta tropiikkiin. Nimensa tie on saanut, yllattaen, lukuisista sen vaatimista uhreista. Ensimmainen osuus on kaytossa olevaa asfalttitieta. Toinen osuus on varsinainen Kuoleman tie ja tama osuus onkin paallystamatonta tieta. Osuus suljettiin liikenteelta vuonna 2006 kun uusi tie rakennettiin. Tama ei kuitenkaan esta autoja yha kayttamasta tieta oikotiena. Tie on taynna tiukkoja mutkia ja kapeimmillaan vain 3 metria. Pudotusta tien laidalta on parhaimillaan luvassa sellaiset 500 metria. Pyorailijoita on kuollut noin 10 tassa harrastuksessa, autolijoiden maarasta puhumattakaan! Naita faktoja katsellessa ja muutamia kauhujuttuja kyseiselta tielta lukiessa, ei voi ihmetella, etta vahan jannitti kun lahdettiin liikkeelle!

Lahdettiin matkaan Luna tours nimisen jarjestajan kanssa ja saimmekin todella erityiskohtelua kun ryhmaan ei sille paivalle sattunut kuin me! Varuisteina kunnon maastopyora, full-face kyparat, hanskat ja polvi- ja kyynarsuojat lahdettiin oppaan johtamana asfalttiosuutta alas. Tama osuus oli siis suht helppo ja tarkoituksena on ennen kaikkea oppia tuntemaan ja luottamaan pyoraan. Vastaan ja takaa tulevat rekat ja autot tosin aiheuttivat jannitysta samoin kuin yhtakkia iskenyt tihea sumu. Asfaltilla paasi kuitenkin todella vauhdin huumaan.

Varsinaisen Kuoleman tien alussa alkoi kylla jannittaa ja kovasti. Tie oli todella kivista, hiekkaista, kapeaa ja aika ajoin tiella joutui ajamaan vesiputousten lapi. Ensimmaisella vaikealla osuudella Sanna paasteli menemaan samaa vauhtia kuin asfaltilla ja Matti katseli ihmeissaan, etta oho mites se noin lujaa uskaltaa menna. Taytyy myontaa, etta se oli vahinko. Yliarvioin tien enka saanut enaa kesken hidastettua :D Noin tunti hiekka osuuden alkua on vaarallisinta osuutta. Oli aika villi tunne kun silmakulmasta nakee loputtoman pudotuksen samalla kun yrittaa keskittya tiehen ja suurimpien kivien vaistelyyn. Hauskaksi pyorailyn myos teki, etta pyorailijoiden tulee pyorailla vasenta eli pudotuksen puoleista reuntaa mahdollisen liikenteen takia. Aika hullu fiilis kun rupesi ajattelemaan kuinka kramppi pohkeessa vaaralla hetkella olisi menolippu alas ja melko varmaan hengen lahtoon.

Tiivistettyna reissu oli parhaita tahan mennessa! Aivan mieleton adrenaliini pyrahdys. Matti veteli oppaan kanssa kylla loppuosuuden lujempaa ja mina sain tulla omaa tahtiani takana. Talloinkin autokuskimme ajoi perassa, joten jos olisin mennyt laidan yli niin ainakin tiedettaisiin missa kohdassa :) Kuski toimi myos valokuvaajana. Reissu paattyi Coroicon kaupunkiin uima-altaassa pulikointiin ja buffet-lounaaseen. Lopuksi saatiin viela t-paidat ja cd:lle poltetut kuvat todisteeksi suorituksestamme. Huh mika reissu ja jokaisen euron ja hikipisaran arvoinen!!!!

Jeeppiretki Bolivian aavikoilla

Isossa kaupungissa jalleen, isoimmassa sitten Santiagon! Saavuttiin tanaan aamulla Bolivian paakaupunkiin La Paziin, talla kertaa ajateltiin viihtya vahan kauemmin kuin viime viikolla bussia Uyuniin vaihtaessamme.

Eilen kavi aivan alyton munkki josta on nyt heti ensialkuun pakko avautua. Ennen tourille lahtoa toinen meidan kameran muistikorteista hukkui (tippui salataskusta kadulla kavellessamme). Yleensa tasaisin valiajoin poltetaan kuvat CD:lle jemmaan mutta nyt oli kuvat polttamatta aina Arequipasta asti. Kuljettiin meidan Uyunin kavelyreittia hostellille ja takaisin nena maata viistaen ainakin viisi kertaa ennen kuin luovutettiin. Hostellin pitajan avustuksella laadittiin espanjankielinen etsintakuulutus kadonneesta Scandiskin muistikortista. Tulostettiin parikymmenta lappusta joita jaettiin torimyyjille ja teippailtiin nakyville paikoille pitkin kylaa. Ilmoituksessa luvattiin 200 Boliviaanoa loytopalkkioksi ja pyydettiin toimittamaan hostellille. Ajateltiin etta toi n.20 euroa on kuitenkin Etela-Amerikan koyhimmassa valtiossa jo pienen vaivannaon arvoinen summa. Ei elatelty kuitenkaan ihmeempia toiveita kun korttia ei illan aikana tai seuraavana aamuna kuulunut. Oltiin jo melkein unohdettu koko juttu kun lahdettiin retkelle ja palattiin neljan paivan paasta Uyuniin. Kun kavelimme vanhan hostellimme ohi hostellinpitaja vinkkasi meidat luokseen ja kertoi pikkupojista jotka olivat tulleet tarjoamaan kadulta loytamaansa muistikorttia. Asuivat jossain lahella ja hostellin pitaja lahti etsimaan poikia. Paikalle saapui 7-8 vuotias pikkupoika aitinsa ja muistikortin kanssa. Oli vaikea sanoa kumpi osapuoli oli onnesta enemman soikeana, 200 boliviaanoa rikkaampi pikkupoika vai korvaamattomien, menetetyiksi luultujen kuvien omistajat.

Myos jeeppiretki oli menestys! Neljasta paivasta maksoimme 80 euroa per perse, parillakympilla paivassa saimme espanjaa puhuvan kuskin, majoituksen, hyvat safkat, loistavaa seuraa ja ehka hammentavimmat nahtavyydet tahan asti. Ripley tours oli matkan jarjestajana ja voidaan ainakin omien kokemusten pohjalta suositella varauksetta.

Perjantaina Land Cruiser starttasi puoliltapaivin. Kyytiin ahtautuvien kansallisuuksien kirjo oli kuin peruskoululaisen vitsista: suomalainen, ruotsalainen ja norjalainen (+ 2 uusiseelantilaista). Lammittelimme lyhyella pysahdyksella autiomaan laidalla "junien hautausmaalla" pallistelemassa ajan raiskaamia veturinraatoja ennen kuin paasimme itse asiaan, maailman suurimmalle suolatasangolle. Nousimme autosta ja pakkohan sita oli maistaa. Jep. Suolaahan se. Suolalakeudesta heijastuvan auringonvalon takia vuoret nayttivat leijuvan horisontissa ja silmankantamattomiin jatkuva valkeus teki temppuja perspektiiville. Kaytimme varmaan pari tuntia rapsimalla erilaisia perspektiivikikkailukuvia. Harrastuksen ymparille on Uyunin kaupunkiin kasvanut kokonainen leludinosaurusbisneksen haara. Alkuun ihmettelimme miksi jokaikisessa kojussa ja kioskissa kaupataan muovisauruksia, mutta idean nerokkuuden tajuttuamme oli meidankin pakko sellainen hommata. Ollaan me turistit outoja. Kun oltiin saatu kylliksemme kuvista joissa tyonnetaan jattimaista vessapaperirullaa pitkin aavikkoa tai ponnahdetaan Pringles-purkista, jatkettiin suolahotellille. Suolasta oltiin taiteiltu niin poydat, sangyt kuin jopa pieni uima-allaskin. Paiva paatettiin hostelliin Tunupan tulivuoren kupeeseen. Suolatasangolla hostellin edessa oli myos pieni laguuni jolla flamingot kayskentelivat.

Toinen paiva alkoi kohtauksella Indiana Jones elokuvasta. Seurasimme opastamme vuoren rinteilta loytyvaan pieneen pimeaan luolaan taynna sikioasennossa irvistelevia muumioita. Jatkoimme reipasta aamuaerobista trekkaamalla ylospain nakoalapaikalle ihastelemaan Tunupavuorta. Iltapaivalla matka jatkui kummallisuuden kulminoitumaan: keskelta suolatasankoa loytyvalle korallisaarekkeelle taynna korkeimmillaan jopa 13-metrisia ja vanhimmillaan yli tuhatvuotisia jattilaiskaktuksia. Saarella vain kahden paivan reissun valinneet ruotsalaismies ja norjalaistytto jattivat seurueemme ja tilalle tuli kaksi nuorta aussityttoa. Jatimme suolatasangon taaksemme ja jatkoimme meille jo Chilen puolelta tutuksi tulleella Atacaman aavikolla. Yo nukuttiin San Juanin pikkukylassa.

Kolmas paiva vietettiin laguuneja kierrellen. Flamingojen lisaksi bongasimme laamojen villeja sukulaisia, vikunjoja, pitkahantaisia kalliopupuja (no joo, opas ei tosiaan puhunut englantia :D) seka yhden osittain rampautuneen aavikkoketun. Matkan varrella naimme myos outoja kivimuodostelmia (kuuluisin varmaan arbol de piedra, "kivipuu"), lisaa tulivuoria, vihreita kallioita seka hiekkapyorteita. Vaikuttavin naky oli kuitenkin viimeinen laguuni, Lagon colorada, jonka viereen majoituimme yoksi. Punaisena hohtavalla laguunilla iltaa vietti monisataapainen joukko flamingoja.

Viimeisena paivana lahdimme ajamaan jo viidelta aamulla kohti geysireita. Nakymat olivat kuin Danten helvettivisioista kun kayskentelimme valtavien savupatsaiden, kuplivien laavakuoppien ja kiehuvien vesilammikoiden seassa. Siella taalla maassa oli pienia hoyrya pihisevia halkeamia joiden paalle turisteja varoiteltiin astumasta. Olimme pettyneita kun laava ei ollutkaan oranssia vaan ennemminkin mudanharmaata. Mita paskaa!? Geysirien jalkeen killuttiin kuumissa lahteissa jo kolmannen kerran koko reissun aikana. Talla kertaa pulikoimassa oli vaan vahan liikaa porukkaa kerralla. Kaikki Atacaman jeepit olivat paattaneet ajaa lahteille samaan aikaan. Jatkettiin Chilen rajalle, aivan San Pedron viereen. Ajelimme siis keskella niita Salvador Dalin maalausten maisemia joita oltiin yli kuukausi sitten toiselta puolelta rajaa hostellin ikkunasta ihailtu. Uusiseelantilaistytot jatkoivat matkaansa San Pedroon Chilen puolelle ja me palattiin Uyuniin. Viimeisena paivana neliveto-Toyota alkoi jo vahan temppuilemaan mutta pienella kikkailulla ja tyontostarteilla selvittiin aavikolta takaisin ihmisten ilmoille.

Kun oltiin saatu muistikortti onnellisesti takaisin jatkettiin saman tien yobussilla kohti La Pazia. Kyyti ei ollut ihan yhta perseesta kuin viimeksi (ekalla kerralla puusilmakuski kaasutteli taysia jokaikiseen kuoppaan jonka vaan sattui loytamaan), mutta vielakin tuntuma tiehen toi mieleen kultaiset nuoruusvuodet Vekaranjarvella panssarivaunun takaloosterissa.

La Pazissa ollaan aloillamme nyt vahan pidempi tovi. To do listalla on ainakin "Death road", maailman vaarallisin tie (terkkuja aideille!), 2,5 kilometrin alamaki jollaisesta Ilolassa Roskamakea maastopyorallaan sitkuttava pikkupoika osasi vain haaveilla. Sen lisaksi kuulimme Cuzcon Horny Llama baarissa La Sende Verde nimisesta, vapaaehtoisvoimin pyoritettavasta elainten suojelupisteesta joka olisi myos mielenkiintoista kayda tsekkaamassa. Viimeistaan jouluksi matkaa jatketaan pohjoiseen Amazonin viidakkoon, Rurrenbaqueen.

Hola Bolivia!

Olemme siirtyneet ilman ongelmia Bolivian puolelle. Hieman jannitti tuo alkuperaisen keltakuumerokotus todistuksen puuttuminen (jonka kelmi-Pedro vei), mutta eihan sita kukaan edes kysellyt. Rajan ylitys onnistui nopeasti ja kivuttomasti kun siirryttiin bussilla Punosta Copacabanaan.

Copacabanassa napattiin rinkat selkaan ja suunnattiin Isla del Solille, eli inkojen aurinkosaarelle. Venekyyteja saarelle kulkee kaksi kertaa paivassa. Saarella on noin 5000 asukasta ja koko saari on yhta kukkulaa, joten hiki virtasi kun raahattiin rinkkoja kohti hostellia. Paikan paalla vietettiin kaksi yota. Monet tekevat Isla del solille vain paivaretkia, silla tekemista ei sen kummemmin loydy. Maisemat olivat kuitenkin mahtavat ja tunnelma omaa luokkaansa. Toisena paivana kavelimme sellaiset 7 tuntia ympari saarta. Noin puolessa valissa trekkaustamme seuraamme liittyi iloinen karvaturri, jonka paivan aikana nimesimme Koiraksi. Koira kulki kanssamme koko paivan aina saaren toiselta puolelta meidan hostellillemme asti. Tuli suru puseroon kun karvainen kaveri piti jattaa saarelle. Oli kuin Disney-elokuvasta kun kirmasimme Koiran kanssa rannalla leikkien.

Isla del Solilta siirryimme veneella takaisin Copacabanaan ja sielta bussilla La Paziin, josta matka jatkui heti seuraavalla bussilla Uyuniin. Huhhuh millainen vuorokausi on takana. Pitkasta aikaa pidempi matkustusrupeama ja taytyy sanoa, etta oli todellinen Tervetuloa Boliviaan kyyti! Oltiin jo aiemmin kuultu varoituksia Bolivian loistavista teista, mutta saimme kaiken lisaksi paikat bussin vihon viimeiselta takapenkilta. Kyyti oli kun kuun pintaa yritettaisiin ajaa. Yollisen bussikyydin aikana ei tama pari paljoa silmia ummistanut ja valilla parhaissa toyssyissa lennettiin pain edessa olevia penkkeja. Jiihaa! En malta odottaa kun paastaan muutaman paivan paasta kulkemaan sama reitti takaisin La Paziin!

Taalla Uyunissa varasimme huomenna lahtevat Salt Flats kierroksen, joka lupaa lisaa pomppuisia teita neljan paivan jeeppiajelulla. Kierroksen jalkeen tosiaan suunta takaisin paakaupunkiin La Paziin.

Noniin ja nyt yleison pyynnosta seuraa hintakatsaus: Bolivia on halpa! Ollaan vihdoin saavuttu "Halvempaa kuin Unicafessa!" -vyohykkeelle. Parilla eurolla saa hyvat matot siis nassukkaan. Sanna on kikseissa halvoista hinnoista ja shoppailee urakalla (ei hataa, ei yksiakaan kenkia mukana viela!).

Yleisesti bussimatkat on ollut Perussa ja Boliviassa halpoja. Punosta Copacabanaan alle neljalla eurolla ja yobussit sellaista 13-20 euroa. Ei olla kauheasti pihistelty ja silti budjetti pysynyt enemman kuin hyvin. Todella halvalla taalla pystyy elamaan. Ihan omista mieltymyksista riippuen, mutta kuten sanottu, ei ole edes tarvinnut kitsastella ja budjetti pysyy hyvin! Ollaan laskettu paivabudjetiksemme noin 30 euroa ja monesti paasee halvemmalla. Halvin majapaikka oli tahan mennessa Isla del Solilla 2,5 euroa/hlo ja nyt Uyunissa 4,0 euroa/hlo. Perussa dormit sellaista 5-7 euroa ja privaatti huoneetkin irtoaa monessa paikassa samoilla hinnoilla.

Chile huomattavasti lansimaisempana maana oli kalliimpi vaikka ei sekaan paha. Mutta voipi olla, etta nyt Bolivian jalkeen siirtyminen Brasiliaan ( joka on Chilen kanssa samoissa hintaluokissa) kirpaisee kun on tottunut Bolivian halpaan elamanmenoon.

Paivitellaan taas kun ollaan nahty suola-aavikot!

Lake Titicacalla, syvia kanjoneita ja korkeita jarvia

Hyvaa itsenaisyyspaivaa Suomi!

Tie on vienyt meidat Titicaca-jarven rannalle kaupunkiin nimelta Puno. Cuzcossa viihdyimme keskiviikkoon asti. Trekin jalkeen emme suorittaneet kaupungissa ihmeellisempia sankaritoita. Kavimme katsomassa katedraalia jossa kavi selvaksi ainakin se, etteivat espanjalaiset ja katolinen kirkko liiemmin ujostelleet kultaa koristeena kayttaessaan. Tutustuimme myos paikallisen ruokakulttuurin erikoisuuksiin paistetun marsun muodossa. Ei vakuuttanut. Lemmikkielainliikkeet Suomessa saavat jatkossakin pitaa jyrsijansa. Lisaksi vietimme paljon aikaa keskittymalla olemaan tekematta yhtikas mitaan. Lomallahan tassa ollaan!

Jatkoimme matkaa Arequipaan jossa vietimme kaksi yota. Cuzcon kapeina kiemurtelevien katujen jalkeen suurehko peruskaupunki tuntui vieressa torrottavista tulivuorista huolimatta tylsalta. Kavimme katsastamassa kaupungin kaupungin sisalta, Santa Catalinan n.500 maanjaristyksesta selvinneen nunnaluostarin. Teimme myos retken laheisille Colca-kanjoneille. Bussi poimi meidat hostellilta jo puoli kolmelta aamuyolla etta ehtisimme kanjoneille aamuvarhaisella bongaamaan aamupalalle nousevia kondoreja, silla aikainen lintu laamanraadon nappaa. Maisemat nelja kilometria syvan kanjonin reunalla olivat mahtavat ja tunnin odotus palkittiin kun Andien tirriainen liiteli aivan vierestamme lahes neljametrisessa komeudessaan. Kanjoneiden ja kondorien lisaksi retkeen kuulunut Colca-laaksoon tutustuminen ei enaa Sacred Valleyn jalkeen ihmeemmin savayttanyt. Paivan paattanyt pulikointi kuumissa lahteissa tosin toimi tallakin kertaa!

Punoon saavuimme kuuden tunnin matkustamisen jalkeen eilen illalla. Suomen itsenaisyytta juhlimme Urosin kelluvilla saarilla. Titicaca-jarven pohjaan ankkuroidut kelluvat kaislapaallysteiset saaret olivat hammentava naky. Siella ihmiset ovat vuosisatojen ajan elelleet keinotekoisilla saarillaan turvassa pahalta maailmalta, keskella maailman korkeinta jarvea. Nykyaan suurin osa kaislamajoista tosin taitaa olla pystyssa lahinna turistien iloksi, vaikka saarilla arkeaan viela muutama sata asukasta viettaakin. Paikka paikoin "saarien" kaislapinta antoi jalan alla periksi ja tuntuma oli kuin vesisangyssa konsanaan. Aurinko porotti koko paivan, neljan kilometrin korkeudella se paahtaa oikein kunnolla ja paalle viela heijastukset jarvesta. Sanna poltti hiusten seasta jakauksensa ja mulla on pohjarusketuksesta ja huolellisesta rasvauksesta huolimatta tasaisesti koko naama karrella.

Huomenna matka jatkuu aamusta Bolivian puolelle jarvea, Copacabanaan ja sielta Isla Del Solin saarelle.Viela tanaan matkustaminen Bolivian puolelle ei onnistu kaynnissa olevien presidentinvaalien takia. Puukkohippa aanestyspaikoilla kuuluu paikalliseen presidenttipeliin ilmeisesti yhta olennaisena osana kuin Uutisvuoto-kaksintaistelu suomalaiseen. Matkustaminen aanestyspaivana ei siis ole ainakaan Suomen ulkoministerion matkustustiedotteen mukaan mahdollista. Toivottavasti Boliviassa ollaan tyytyvaisia vaalien lopputulokseen ja protestit eivat sulje ainakaan niita teita joita pitkin suuntaamme ensin Uynin suola-aavikolle ja sitten kohti Amazonin viidakkojoulua.